Jos nyt talk show –kategoriassa yksikään hyvä pitäisi keksiä, niin se olisi Ellen DeGeneres Show. Ellen on hauska ja hyvä talk show emäntä ja saa aina studioyleisönkin mukaan ja välillä suorastaan hysteerisiin tunnelmiin. Nyt tätä herkkua alkaa nähdä Suomessakin uuden Liv-kanavan myötä, siis 14.2. alkaen.
Yle Teemalta tuli hieno dokumentti Annie Leibovitz - elämää linssin läpi
Annie Leibovitz on uskomattoman hyvä valokuvaaja osittaisi siksi että hän saa kuvattavat luottaman itseensä ja rentoutumaan kameran edessä. Maineensa myötä Annie on saanut myös kykyjänsä vastaavat budjetit lavastaakseen kuvattavansa juuri sellaiseen tilaan jonka hän on mielikuvituksessaan hahmotellut.
Dokumentissa kerrotaan kauniisti myös Annien suhteesta Susan Sontagiin ja Susanin viimeisistä ajoista ennen kuolemaa. Siinä oli sellainen pariskunta jonka kulttuurillista painoarvoa on aika mahdoton ylittää.
Dokkari uusitaan la 10.1. klo 17.10, Yle Teemalla.
Olen hiljan päätynyt työpaikkaan jossa on yllättävän paljon homoja ja lesboja. He eivät varsinaisesti ole kaapissa mutta ei oikeastaan ulkonakaan. Tarkoitan sitä, että tyypillinen kahvitaukokeskustelu on meidän konttorissa yleensä ns. heteronormatiivinen: kun tulee puhetta heiloista ja perheistä, homot on hiljaa.
En ole minkään suuntautumistani mainostanut. Ne joilla on gaydar ovat sen kyllä huomanneet ja toistaiseksi en niin paljon muiden tietämisistä piittaa. Jos piittaisinkin niin pitäisi taas, tavallaan, tulla ulos kaapista.
Anyway, hyvää uutta vuotta kaikille! Ilotulituksesta käyköön Lucy Lawless.
Keskiviikko 19.11 Sub 19:30
Kissing Jessica Stein (ohj. Charles Herman-Wurmfeld. 2002) tulee telkasta nyt sitten tulevalla viikolla.
Olen nähnyt leffan mutta en siitä muista paljon muuta kuin hienoisen petymyksen tunteen, vaikka on niitä paskempiakin lepakkoleffoja tehty. Että tällaisella mainospuheella digiboxit tallentamaan!
Loput ruodinnat jälkikäteen, muuten spoilaan jotain.
Ei kahta ilman kolmatta. Taidankin julistaa tämän viikonlopun Salma Hayek viikonlopuksi :D Behold:
From Dusk Till Dawn, ohj. R. Rodriguez, 1996.
Jatkan edellisen postauksen teemaa joka siis on Salma Hayekin ylimaallinen upeus. Salma on äykäs, herkkä ja silti vahva persoona sellaisissa raameissa, että jos tuo kadulla vastaan kävelisi, niin varmaan polvet notkahtaisi oikein kunnolla.
Timecode (ohj. M. Figgis 2000) on kokeellinen elokuva. Näyttelijät improvisoivat tiettyjen raamien sisällä joita seurataan neljään osaan jaetulla ruudulla. Olen yrittänyt tutkia koko tarinaa monipuolisesti, mutta aina siinä käy niin, että Salman ja Jeanne Tripplehornin näyttelemät rakastavaiset (vasemmassa yläkulmassa enimmäkseen) varastavat koko shown mustasukkaisen kipeällä tarinallaan.
Harvoin näkee niin klaustrofobisen intensiivistä pariskuntaa valkokankaalla, ja se on vieläpä improvisoitua ja leikkaamatonta materiaalia. Eli kokeellisesta kuvakerronnasta huolimatta kannattaa Timecode katsoa jos saa DVD:n käsiinsä. DVD:llä voi itse valita ääniraidan eli sen mistä neljästä ruudusta ääni tulee voimakkaimmin. Siellä on myös bonuksena toinen kokoainen, hieman eritavalla improttu, versio samasta tarinasta, joka on ehkä enemmän minun makuuni kuin "virallinen" versio.
Frida (ohj. J. Taymor. 2002) tuli juuri neloselta ja näin sen nyt uudestaan sitten elokuvan ilmestymisen. Kannatti katsoa toistamiseen.
Salma Hayek on noin yleisesti ottaen, ihan missä tahansa olosuhteissa, upea ja Fridassa hän vielä tekee loistavan roolityön.
Usein minua mietyttää, että onko perus-draamoissa tarpeen näyttää jotain naistenvälisiä seksikohtauksia koska tietyn tyyppisissä tarinoissa ne tuntuvat vain päälleliimatuilta kikoilta saada vähän lisää palstatilaa – kahden samansukupuolisen filmitähden suudelma myy aina ja saa valtavasti huomiota. Minusta Fridan Kahlon kohdalla tuntuu, että se oli kuitenkin tärkeää näyttää. Frida oli niin voimakas persoonaltaan ja niin intohimoinen ja oli hyvä valinta näyttää että jopa senkin ajan naistaitelijan intohmot voivat suuntautua niin moninaisesti myös politiikkaan, seksiin, viinaan ja siihen avioimieheenkin.
Fridallahan oli myöskin hyvin erityinen kokemus omasta ruumiistaan joka oli arpinen ja kivulias. Kokemus omasta kehosta tietenkin liittyy seksuaalisuuteen ja Frida Kahlo oli biseksuaali. Luulen, että tuossa on syy-seuraus suhdetta mutta en nyt yritäkään tämän enempää pykologisoida.
