Pridesäätöä

Tulipa minunkin osallistuttua Pride-tapahtumiin, sekä naistenbileisiin Kaisaniemessä, että pääjuhlaan eilen. Yleensä kun naistenbileissä aina törmään noin viiteen tuttuun kollegoita ja ystävien ystäviä ja kummituksia eli vanhoja heiloja. Nyt oli väki niin hyvin vaihtunut, että Kaisiksessa ei ollut yhtä ainoaa tuttua (olikohan ne eksyneet vahingossa vieressä olleeseen Tuska-festariin). Hämmentävää. Ilolla havaitsin että iso osa paikalla olleista oli ihan tavallisia naisia, ei bulldogin näköisiä butcheja, vaan sellaisia joilta naiset keskimäärinkin näyttää jos vaikka sattuisi Mannerheimintiellä kävelemään.

Ennen pääjuhlaan lähtöä tein kuitenkin kolossaalisen virheen katsomalla (pikkuhousut kosteina) elokuvan jossa näyttelee Fanny Ardant. Semmoisesta lipsahtaa rima niin epärealistisen korkealle, että eihän mistään bileissä kohtaamasta naisesta mitään kiinnostavaa muka voi nähdä. Voi että mikä moka! Ensi kerralla katson jonkun Zombie-leffan. Mut kivaa oli noin muuten, järjestäjille noottia vaan siitä, että esiintyjien tekniikka ei pelannut ollenkaan eikä musa taaskaan kuulu koko tanssisaliin. Vaikka wanhalla vaan taitaa olla tosi huono akustiikka, voisi sitä äänen kuuluvuutta kai jotenkin vähän skarpata.

Only in America

Perjantaikollaasi.
Miksi tämän näköisiä lepsoja ja bisukoita ei näe esimerkiksi Kaisaniemen naistenbileissä. On se niin väärin!!!

Kysymyksiä diivoista

Minua on paljonkin uteloittanut se miksi homomiehet niin usein palvovat diivoja? Siis tämähän on mielestäni hieno juttu ja miksei sitä palvoisi upeita voimakkaita ja lahjakkaita estraditaiteilijoita, Naisia isolla n:llä, sopiihan niitä ihailla. En vain ole huomannut, että lesbokulttuurissa kukaan aktiivisesti jaksaisi palvoa yhtään mitään – miehiä nyt ainakaan, vaikka kuinka karismaattisia olisivat.

Niin, ensinnäkin mikä on diivan määritelmä? Lainaan löytämääni Salonin artikkelia:

Divas must be anti-establishment figures who overcome the limits of mainstream taste, either through style, strength of character or sheer energetic talent...

Samassa artikkelissa annetaan ymmärtää että Diivan ihailu -ilmiönä olisi hiipumassa. Mutta ei se kuolemassa ole mikäli omaan havaintokykyyni luotan. Yksi homoystäväni sanoo, että haluaisi itse olla Annie Lennox, joka laulaa upeasti omaa biisiään hyvin leikatussa ja laskeutuvassa iltapuvussa ja kansa hurraa ja niin edelleen. Tämä ei varmasti kuitenkaan ole ainoa selitys, että homomies haluaisi olla nainen?

Keitä muuten on suomalaiset nykydiivat? Karita Mattila? Kyllikki Forssell tai Ritva Oksanen? Tai maanläheisempi madame: Kristiina Elstelä?

Syväluotaavan filosofinen mielipide

Olen toki iloinen siitä, että homoliittojen kieltäminen perustuslaissa ei mennyt USA:n senaatissa eteenpäin [HS], ja Suomessa kun parisuhdelakia oltiin päättämässä, kävin minäkin eduskuntatalon portailla mieleni ilmaisemassa. Mutta olen kuitenkin ollut enimmäkseen sillä kannalla, että sen sijaan että annetaan homoille avio-oikeus, heteroavioliitotkin pitäisi kieltää lailla. Mitä noista muuta kuin murhetta seuraa useimmille? Joo, perintöverot pois ja testamentit kuntoon, niin ei kenenkään tarvitse mennä taloudellisten seikkojen takia naimisiin. Mitä muutakaan syytä siihen nyt muka olisi? Rakkaus on rakkautta eikä sormus.

Kauneutta 80-luvulta

Cybill Shepherd on palkattu L-koodin neloskaudelle mikä minussa herättää lähinnä huvittuneisuutta, mutta eräällekin lepakkoystävälle hän oli aikanaan juuri se sattumanvaraisesti valikoituva suuri rakkauden kohde joka useimman teinin kohdalle osuu. Minuun makuuni Cybillin nenä ei ollut kiva ja Konnankoukkuja kahdelle –sarja soft-filtteri hämäsi. Oma satunnainen naispuolinen ensirakkauteni Kim Wilde, sen sijaan, on täydellinen.

Tai no.

Onko vika 80-luvussa, sen "kauneus"ihanteessa, vai 14-vuotiaassa?

Lepakkonainen on lepakko!

Uudessa Batwoman sarjakuvassa (DC Comics) lepakkonaiselle on kehitetty lesboidentiteetti tyttöystävineen ja ex-heiloineen. Menin kuitenkin jo pyörälle päästäni kun jostain lukemani mukaan "Kathy Kane" jolla siis on salainen elämä Batwomanina, on myös osalle kohtaamistaan ihmisistä kaapissa. Vai siis onko lepakkonainen kapissa vai Kathy, olen jo sekaisin. Ja sitten vielä salainen supersankari-identiteetti päälle. Tästä tulee herkullista. [via afterellen]

Kun vielä saisi kissanaisen mukaan kinkereihin – Michelle Pfeiffer Catwomanin roolissa tiukkoine dominatrix-asuineen ja ruoskineen (Batman Returns. dir Tim Burton. 1992) aiheuttaa vieläkin kohtuutonta värinää ja kuolaneritystä

Bad girls go to prison

Jos elokuvailtaa kaipaat tässä viihdyttävä vinkki: Chicagon elokuvaversio (dir. Marshall 2002) on hienosti toteutettu musikaali jossa Catherine Zeta-Jones loistaa seksikkäänä Velma Kellynä. Vaikka toteutus onkin pääosin 'heteronormatiivinen', nousee mielestäni Queen Latifah:n Mama Mortonin hahmossa esiin ihanasti myös hieman lesbistä alitekstiä. Uh-uhuh mikä mama, siinä nöyrtyy miehet ja naiset suuntauksista riippumatta.

Alitekstin tunnetuimpia esimerkkejä on tietysti TV-sarja Xena – pitänee tässä joku ilta bloggailla syväluotaava analyysi Xenan ja Gabriellen suhteesta. Toisinaan on parempi, että suhteen luonne jätetään katsojan ymmärryksen varaan, ja mielikuvitukselle tilaa. Xena-faneissakin on suuri joukko niitä jotka pitävät suhdetta pelkkänä ystävyytenä. Eläkööt raukat siinä uskossa, hah-ha.

Naisvankilaelokuvat sinänsä on oma alakulttuurinsa jolle löytyy fanijoukkonsa. Itse en juurikaan ole tähän lajityyppiin tutustunut, mutta pistäkää suosituksia kommenttiosastolle, jos on joku hyvä tullut nähtyä.
(Kas kummaa, olihan Xenassakin aivan sattumoisin yksi naisvankilajakso. Miten ne nyt sellaisen meni tekemään?)