Suudelmia

Joku tyyppi AfterEllenissä on aikanaan listannut omat suosikkinsa parhaista lesbosuudelmista. Lisään tähän pari omaa suosikkiani, tai siis niitä jotka ovat parhaiten mieleeni jääneet.

Sharon Stone & Leilani Sarelle Basic Instinctissä. Tämä on muistini mukaan ensimmäinen naisten välinen suudelma jonka elokuvissa olen nähnyt. En edes ollut vielä kovinkaan tietoinen naisiin kohdistuvasta kiinnostuksestani mutta suudelma aiheutti huikean sieppauksen vatsanpohjassa ja kävelin ulosa teatterista hämmennyksen vallassa. Juu totta. 90-luvun alussa ei ollut paljon mitään vielä tarjota, joten tämä pikku kohtaus oli todella harvinaislaatuinen.





Terry Farrell & Susannah Thompson, Star Trekin DS9:n jaksossa. Epätoivoinen kielletty suudelma, suuresta rakkaudesta kumpuava. Ja Terry on kaunis. Sain tämän videolle ja onneksi missään ei ole laskuria joka kertoisi kuinka monta kertaa sen katsoin. Osittain kyllä vain muun vastaavan tarjonnan puutteessa.



Rachael Stirling & Keeley Hawes, Tipping the Velvet. Oli muuten hyvä minisarja tämä ihan ilman mitään lesbo-etuliitettäkin. Englannissa osataan käsitellä seksuaalisuutta aika luontevasti ainakin verrattuna jenkkilään. Parin ensimmäinen intohimosuudelma on rakennettu hyvin, sitä sai odottaa melko pitkään ja kun se vihdoin tapahtuu huulet hapuilee ilmaa samassa tahdissa.

Rachel Shelley & Alexandra Hedison, The L Wordin 3. kauden jaksossa. L-koodissa on monia ihan hyviä suutelu- ja seksikohtauksia mutta valitsin "Helenan" ja "Dylanin" välisen kemian itse asiassa aikalailla ehdottomaksi L-koodi suosikikseni siitäkin huolimatta, että siinä ei ole yhtään latinohahmoa :D
Rachelin suutelutaidoista on käyty palstoittain keskustelua netissä, useimmat tuntuvat olevan melko kriittisiä, mutta kelpaisi kyllä minulle tuollainen pussaaja.

Pridesäätöä

Tulipa minunkin osallistuttua Pride-tapahtumiin, sekä naistenbileisiin Kaisaniemessä, että pääjuhlaan eilen. Yleensä kun naistenbileissä aina törmään noin viiteen tuttuun kollegoita ja ystävien ystäviä ja kummituksia eli vanhoja heiloja. Nyt oli väki niin hyvin vaihtunut, että Kaisiksessa ei ollut yhtä ainoaa tuttua (olikohan ne eksyneet vahingossa vieressä olleeseen Tuska-festariin). Hämmentävää. Ilolla havaitsin että iso osa paikalla olleista oli ihan tavallisia naisia, ei bulldogin näköisiä butcheja, vaan sellaisia joilta naiset keskimäärinkin näyttää jos vaikka sattuisi Mannerheimintiellä kävelemään.

Ennen pääjuhlaan lähtöä tein kuitenkin kolossaalisen virheen katsomalla (pikkuhousut kosteina) elokuvan jossa näyttelee Fanny Ardant. Semmoisesta lipsahtaa rima niin epärealistisen korkealle, että eihän mistään bileissä kohtaamasta naisesta mitään kiinnostavaa muka voi nähdä. Voi että mikä moka! Ensi kerralla katson jonkun Zombie-leffan. Mut kivaa oli noin muuten, järjestäjille noottia vaan siitä, että esiintyjien tekniikka ei pelannut ollenkaan eikä musa taaskaan kuulu koko tanssisaliin. Vaikka wanhalla vaan taitaa olla tosi huono akustiikka, voisi sitä äänen kuuluvuutta kai jotenkin vähän skarpata.

Only in America

Perjantaikollaasi.
Miksi tämän näköisiä lepsoja ja bisukoita ei näe esimerkiksi Kaisaniemen naistenbileissä. On se niin väärin!!!

Kysymyksiä diivoista

Minua on paljonkin uteloittanut se miksi homomiehet niin usein palvovat diivoja? Siis tämähän on mielestäni hieno juttu ja miksei sitä palvoisi upeita voimakkaita ja lahjakkaita estraditaiteilijoita, Naisia isolla n:llä, sopiihan niitä ihailla. En vain ole huomannut, että lesbokulttuurissa kukaan aktiivisesti jaksaisi palvoa yhtään mitään – miehiä nyt ainakaan, vaikka kuinka karismaattisia olisivat.

Niin, ensinnäkin mikä on diivan määritelmä? Lainaan löytämääni Salonin artikkelia:

Divas must be anti-establishment figures who overcome the limits of mainstream taste, either through style, strength of character or sheer energetic talent...

Samassa artikkelissa annetaan ymmärtää että Diivan ihailu -ilmiönä olisi hiipumassa. Mutta ei se kuolemassa ole mikäli omaan havaintokykyyni luotan. Yksi homoystäväni sanoo, että haluaisi itse olla Annie Lennox, joka laulaa upeasti omaa biisiään hyvin leikatussa ja laskeutuvassa iltapuvussa ja kansa hurraa ja niin edelleen. Tämä ei varmasti kuitenkaan ole ainoa selitys, että homomies haluaisi olla nainen?

Keitä muuten on suomalaiset nykydiivat? Karita Mattila? Kyllikki Forssell tai Ritva Oksanen? Tai maanläheisempi madame: Kristiina Elstelä?

Syväluotaavan filosofinen mielipide

Olen toki iloinen siitä, että homoliittojen kieltäminen perustuslaissa ei mennyt USA:n senaatissa eteenpäin [HS], ja Suomessa kun parisuhdelakia oltiin päättämässä, kävin minäkin eduskuntatalon portailla mieleni ilmaisemassa. Mutta olen kuitenkin ollut enimmäkseen sillä kannalla, että sen sijaan että annetaan homoille avio-oikeus, heteroavioliitotkin pitäisi kieltää lailla. Mitä noista muuta kuin murhetta seuraa useimmille? Joo, perintöverot pois ja testamentit kuntoon, niin ei kenenkään tarvitse mennä taloudellisten seikkojen takia naimisiin. Mitä muutakaan syytä siihen nyt muka olisi? Rakkaus on rakkautta eikä sormus.

Kauneutta 80-luvulta

Cybill Shepherd on palkattu L-koodin neloskaudelle mikä minussa herättää lähinnä huvittuneisuutta, mutta eräällekin lepakkoystävälle hän oli aikanaan juuri se sattumanvaraisesti valikoituva suuri rakkauden kohde joka useimman teinin kohdalle osuu. Minuun makuuni Cybillin nenä ei ollut kiva ja Konnankoukkuja kahdelle –sarja soft-filtteri hämäsi. Oma satunnainen naispuolinen ensirakkauteni Kim Wilde, sen sijaan, on täydellinen.

Tai no.

Onko vika 80-luvussa, sen "kauneus"ihanteessa, vai 14-vuotiaassa?

Lepakkonainen on lepakko!

Uudessa Batwoman sarjakuvassa (DC Comics) lepakkonaiselle on kehitetty lesboidentiteetti tyttöystävineen ja ex-heiloineen. Menin kuitenkin jo pyörälle päästäni kun jostain lukemani mukaan "Kathy Kane" jolla siis on salainen elämä Batwomanina, on myös osalle kohtaamistaan ihmisistä kaapissa. Vai siis onko lepakkonainen kapissa vai Kathy, olen jo sekaisin. Ja sitten vielä salainen supersankari-identiteetti päälle. Tästä tulee herkullista. [via afterellen]

Kun vielä saisi kissanaisen mukaan kinkereihin – Michelle Pfeiffer Catwomanin roolissa tiukkoine dominatrix-asuineen ja ruoskineen (Batman Returns. dir Tim Burton. 1992) aiheuttaa vieläkin kohtuutonta värinää ja kuolaneritystä